Stressitön elämä täällä?

Puhuimme joskus Suomityttöjen kanssa, mikä on parasta täällä? 

Vastaus tuli nopeastikin "Stressitön elämä"

Olin Suomessa joka päivä menossa jossakin. Huomasin monesti, etten ole levännyt moneen viikkoon ollenkaan. Oli futsalia, sählyä, jääkiekkoa tai muuta menoa iltaisin töiden tai koulun ohella. Jos olin kotona, niin tein kouluun kurssia etänä, siivosin tai muuta, mutten levännyt.

Olin tammikuun "lomalla", koska lähdin Ruotsiin helmikuussa ja en voi pitää kesälomaa kesällä ja koska muut olivat jo harjoittelussa, niin oli mahdotonta mennä kouluun. Kun jäät tulivat jääkentille niin asuin kentällä illat. Parhaimmillaan kävin futsalissa ja kiekkoa pelaamassa heti perään, tai toisin päin. Myös olin töissä aina kun töissä tarvittiin apua. Aikataulut ja aikataulutus oli elämässäni kaiken a ja o.

Stressasin matkaa paljon, vaikken tiennyt mitä odottaa, niin olotila oli stressin täyteinen. Muut eivät välttämättä huomanneet, mutta tunsin sen sisälläni. Olen muuttanut täällä jo kolmesti noin 3 viikon sisällä ja ollut kahdesti koditon. Onneksi en ajatellut pahimpaa koskaan, ennen kun lähdin tänne. 

Vaikka tein kaikkea tammikuussa, niin tajusin että minun pitää lomailla nyt. Otin siis aikaa lopultakin itselleni ja tein asioita, mistä nautin ja mitä en voi tehdä Ruotsissa. Join kahvia yksin hiljaisuudessa, soitin pianoa siihen asti kun tuntui hyvätä, makasin lattialla hetken tai pyöräilin tai kävelin jonnekin ja sytytin tulet nuotioon ja katsoin liekkien lepatusta.  

Täällä Ruotsissa kun ei ole mitään, mitä oli ennen. Ei ole kavereita, ei paikkoja minne pitää mennä tiettyyn aikaan, ei ole muutakaan tekemistä. Ei mitään. Kun minulla on tylsää, niin silloin on tylsää.

Elämän kiireys on poissa. Elämänlaatu ja rentous on vuosien takaa tullut takaisin.
Ainoa vapaa-ajan toiminta on keskiviikkona jumppa, jonne pitää mennä tiettyyn aikaan. Muuten elän niin vapaasti ja aikatauluttomasti vapaa-ajallani.

Haluaisin joka ilta käydä jossakin. Tahtoisin käydä juoksemassa useastikkin jossakin päin, mutta polveni ei tykkää juoksemista asfaltilla hirveästi ja täällä on välillä vähän arveluttavaa liikkua yksin hämärän/pimeän tullen. En pelkää liikkua yksin, mutta yksin kulkeminen on riski jota vastaan taistelen. Voisimme käydä kaverini kanssa yhdessä juoksemassa, jos hän tykkäisi käydä juoksemassa.
Lähdin yksi päivä juoksemaan, mutta ensiksi istuin 4min ratikassa ja odotin bussia vähän alle 10min ja bussimatka kesti 10min ja vasta silloin pääsin liikkumaan. Olin siis kulkenut julkisilla yli 20minuuttia odotuksineen pelkän juoksemisen vuoksi, vaikka taitoin matkaa vain 5 kilometriä. En ole vielä uskaltanut liikkua muualla, kuin reitillä jota olen kulkenut jo muutaman viikon. Mutta paluumatkalla tein reittiin poikkeuksen ja en mennyt bussilla ratikalle, vaan kuljin sen matkan liikkumalla.

Poikkesin hiukan asiasta. Täällä eläminen voisi tunnostaa, että on stressiä ja kokoajan kiire jonnekin. Mutta niin ei ole. Pienet asiat ei haittaa enää, jos ne on vähän huonosti. En jaka välittää pikkuasioista, jos ne ei ole tärkeitä ja tarpeellisia. Toivottavasti täällä oleminen jatkuu samanlaisena, rauhallisena ja oman ajan saamisena.
Vaikka tykkään nyt tälläisestä rentoudesta, niin nautin myös kiireestä ja minuuttiaikataulusta elämässäni. Kaipaan sitä, että minulla olisi velvotteita ja tekemistä täällä.



Jessika